Ikuisesti muistoissamme...
Veera 199?-26.8.2009
Älkää turhaan itkekö.
Sain elää rikkaan elämän
ja nyt on minun aikani päästä lentoon.
Saada takaisin nuoruuteni elinvoimat,
olla vapaa liitämään lailla linnun.
Ja muistakaa, että en ole kokonaan poissa.
Vaikka ette minua enää näe,
kuljen silti mukananne.
Jään asumaan sydämiinne.
Minä katselen teitä pilvistä,
seuraan joka askeltanne.
Minä vartioin untanne.
Kun olette surullisia tai yksinäisiä,
minä olen luonanne.
Eikä eromme ole ikuinen,
vielä tulee päivä jolloin taas tapaamme.
Veeran viimeinen vuosi toi tullessaan pahoja iho-ongelmia. Lisäksi muut vanhuuden
oireet alkoivat vaivata enenevässä määrin, ajoittaista ontumista, takapään heikkoutta,
pidätysvaikeuksia, nisäkasvaimia jne. Veeran taustan huomioon ottaen teimme raskaan päätöksen päästää
Veera ajoissa sinne, missä ei kivut enää vaivaa. Luopuminen on erittäin raskasta, järki sanoo
että näin on tehtävä, mutta sydän ei sitä ymmärrä. Pilke silmäkulmasta oli jo kadonnut, ja häntä
heilahteli enää satunnaisesti, joten ystävälle olimme sen velkaa, että ajattelimme Veeran parasta.
Vaikka surumme on suuri, lohduttaa ajatus siitä, että Veeralla on nyt hyvä olla!
Veera saapui laumaamme marraskuussa 2002. Veera tuli luoksemme Virosta,
Kodutute Koerte Varjupaik'n koiratarhalta, jossa se on viettänyt
ensimmäisistä elinvuosistaan aikaa useampaan otteeseen kahden metrin
kettingillä eristämättömään koppiin kytkettynä. Eläinlääkärin silloisen
arvion mukaan Veera oli tullessaan n. 3-4 vuotta vanha - syntymäaikaa
ei siis ole tiedossa. Veerassa rotuja on koiratarhan arvion mukaan
ainakin belgianpaimenkoiraa ja meidän oman veikkauksen mukaan myös
saksanpaimenkoiraa. Veera oli luonteeltaan hyvin paljon belggarin oloinen,
mutta liikkui kuin saksanpaimenkoira. Kooltaan hiukan sirompi kuin
em. rodut, mutta jos elämän alkuvuodet ruoka on ollut mitä sattuu,
voi se jo vaikuttaa paljon kasvuun.
Veeran ensimmäiset vuodet olivat muutenkin olleet aika rankkoja,
päätellen sen käytöksestä. Tullessaan meille se pelkäsi miehiä,
etenkin venäjää puhuvia ja kaikki vihaiset / kovat ihmisäänet
saivat sen juoksemaan sängyn alle piiloon.
Ensimmäisen vuoden ajan kesti saada Veera luottamaan meihin niin
paljon, että se uskalsi tulla luoksemme korvat pystyssä,
heittäytymättä heti selälleen.
Vuosien aikana Veerasta löytyi iloinen ja välillä jopa leikkisä narttu -
se kun ei osannut edes leikkiä meille tullessaan. Veera rakasti silittelyä
ja rapsuttelua ja tyytyväinen öhinä vain kuului sen ladatessa
loputtomia hellyysakkujaan. Veera oli myös erittäin innokas menijä
lenkillä. Veera oli myös melkoinen
pallohullu, kuten moni sakemannikin. Se olisi voinut pelata jalkapalloa
tai mitä tahansa muuta pyöreää lentävää esinettä ikuisuuden.
Veera oli viimeistä vuottaan lukuunottamatta täysin terve meille tultuaan, sekä fyysisesti, että
henkisesti, joten todella helpolla pääsimme verrattuna moniin
muihin samoista taustoista peräisin oleviin koiriin. Tosin eroahdistusta
Veera poti hiukan, pelkona varmaankin taustoista johtuva hylkääminen,
mutta ahdistus ilmeni ainoastaan ikkunasta toiseen ravaamisena ja
siitä kiihtymisestä johtuvasta läähättämisestä. Samoin kotona ollessamme
sen oli jatkuvasti seurattava perässä, minne ikinä menimmekin. Ihan alkuaikoina
se yritti jopa tulla mukana vessaan. Paikkoja Veera ei
yksin ollessaan tuhonnut.
Lasten kanssa Veera tuli hyvin toimeen ja rakasti olla myös niiden
rapsutettavana. Veera oli
enemmän emännän kuin isännän koira, johtuen varmaankin siitä,
että minä sen hain pois Tallinnasta ja Veera leimautui jo niin
kovasti laivamatkan aikana minuun..
Kaiken kaikkiaan myös Veera oli omalla tavallaan meille hyvin rakas,
ihana ja kaunis perheenjäsen, emmekä koskaan päivääkään sen meille tuloa
kaduttu!